Miehet jotka vihaavat naisia

No niin, sain vihdoin Stieg Larssonin ekan tiiliskiven luettua. Joo, ei suomeks 550 sivua olis ollut temppu eikä mikään mutta ruotsiksi lukeminen on mulla niin hidasta että tuntui aika urakalta. Hyvä puolihan siinä on se, että kerrankin joutuu lukemaan tarkasti. Huono puoli on se että sitä lukee niin tarkasti ettei välttämättä pääse vuoristorataan mukaan.

Mua ärsytti muutama juttu tossa kirjassa. (Varmaan ihan sen takia kun sitä on niin jumalattomasti hehkutettu ja munhan pitää ihan periaatteen vuoksi olla kuin Groucho Marx elokuvassa Hevosen sulat ja laulaa Whatever it is, I'm against it!)

Mutta joo, ensinnkäkin eiks nyt hei oikeesti Mikael Blomkvist ollu lievästi Mary Sue Larsson? Hmm? Ja että vallan triangelidraama joka on kestänyt jo vuosikaudet ja aviomies on ihan ok asian kanssa? JUST. JUST. Tosin enhän minä tiedä miten paremmat piirit elävät niin että ehkä tommonen on ihan normaalia.

Toisekseen: Lisbeth Salander. Niin. Kun minusta se ei ollut ollenkaan tarpeellista viritellä sitä sänkyyn Blonkan kanssa. Varmaan se on tosi tärkeetä jossain tulevassa kirjassa että niillä on UUH EROTIQUESUHDE ja joo joo se huomas kirjan lopussa rakastuneensa Blunkkaan mutta silti. Onks aina miehen ja naisen pakko päätyä bylsimään? Miksei ne voinu olla vaan helvetin hyviä kavereita? Hä? Sitäpaitsi Lisbeth ei vaikuttanut ollenkaan toimivan sosiaalisen kyvyttömästi vaikka siitä kokoajan puhuttiin että mahdoton ihminen ja OOH ASPERGER. (Paitsi että Larsson kirjoittaa AspBerger. JOKA ON VÄÄRIN. SANONPAHAN VAAN.) Ärsyttävää oli myös että Blomkvistin ulkoiset tuntomerkit sivuutettiin hyvin sulavasti mutta kun Lisbeth Salander pääsi debytoimaan kirjan sivuilla käytettiin ihan julmetusti aikaa siihen että miltäs tämä anorektikko (joka tokikaan ei ole anorektikko, Lisbethän syö kuni hevoinen ja pysyy silti zuperlaihana) nyt oikein näyttääkään.

Kukat. Kukat, kukat, kukat. Kirja alkoi hienon kutkuttavasti, mutta sitten kukat jäivät vallan unohduksiin. Loppuratkaisun pyörteissä niistä ohimennen mainittiin että "juu, ne kukat" mutta aivan muuta oli povattu.

Puhelinnumerot. VOI JEESUKSEN PYSSYT. (Kirjaimellisesti tällä kertaa.) Eikös Blonkka ollut innokas dekkareitten lukija? Totta munassa ne oli raamatunlukukoodeja ne! Ne on aina raamatunlukukoodeja!

Viimeinen valokuva Harriet Vangerista. Niin. menikö siihen todella liki 40 vuotta ennenkuin joku älysi huomata että Harriet katsoo jonnekin muualle kuin pelle-esitykseen? Eikö se ole yksi asioista joita muutenkin tehdään jos valokuvaa katsotaan vähän pidempään? (Vai onks tää nyt taas niitä mun omituisuuksia joille muut vaan lempeästi nyökyttelevät samalla kun selän takana pyöritellään silmiä niin että silmämunat rutisee? Hä?)

No, kaikesta huolimatta olihan se ihan jees kesäkirja, en minä sillä. Ja tosiaan jos olisin ahmaissut sen suomeksi yhdessä päivässä voisin olla paljon enempi liekeissä. Silti on jo esiin otettu Flickan som lekte med elden. Sitä seuraavaksi.