Askel eteen, kaksi taakse

Kävin lenkillä. Aina se on yhtä vaikeeta, aloittaminen. Mutta mä olen onneks ihan mahdottoman hyvä lenkkeilyn aloittamisessa! Mulla on nimittäin kiistämätön kyky juosta helvetin hitaasti ja sitä just tarvitaan, kun aloitetaan joko ekaa tai sadatta kertaa juoksun jalo harrastus. 

Tärkeetähän alussa on ottaa todella, todella iisisti, niin iisisti että rollaattorimummot menee ylämäessä heittäen ohi. Sillä lailla kun hitaasti vussuttelee, jaksaa hikoilla kolme varttia sykkeet just hyvällä peruskestävyysalueella. Ihan oikeesti! Todella monilla kaatuu homma siihen että ekalla lenkillä revitään täysillä ja veriyskökset vaan lentää ja lihakset pamahtaa ja särky on hirvee seuraavana aamuna eikä sen jälkeen huvitä mennä yhtään mihinkään enää ikinä, mutta hidas hiippailija pääsee seuraavanaki päivänä ylös sängystä.

Hitauden kääntöpuoli taas on se että...no, sitä sitten kanssa on hidas. Ja sitten kun on juossut muutaman kuukauden eikä ne vauhdit siitä kauheesti ole nousseet se voi tietysti olla turhauttavaa. Mutta plussana mainittakoon, että loukkaantumisia ei ainakaan mulle ole juoksusta tullut ja se on aika harvinaista se. 

No, miks mä sitten en ole juossut, kysyvät sankat kansanjoukot? Viime syksyn maratonin jälkeen juoksut jäi mulla koska pamautin pohkeeni *jalkapallossa*, se oli kuukauden urheiluton aika siinä. Sen jälkeen tuli flunssa suoraan helvetistä, joka jatkui ja jatkui siihen asti kunnes oli aika mennä leikkauttamaan iso myooma josta putos pari kuukautta liikuntakieltoa. Sitten tuli kevät ja omituinen flunssakierre ja mä en tehny oikeastaan muuta kuin joogasin. 

Nyt kun mä olen ollut pari viikkoa röhimättä ja niiskuttamatta, niin oli aika käydä kokeilemassa vieläkö Nopsajalka jaksaa. (Nopsajalka on mun juoksunimi. Kun mä ajan autoa olen Punainen Salama. Älkää kysykö.) Ja hyvinhän se jaksaa, siinä on jotain tavattoman viehättävää kun on köpsötellyt menemään kymmenisen minuuttia ja kroppa alkaa heräillä. Kroppa nähkääs tykkää siitä että sitä liikutellaan. Se osaa arvostaa metsäpolkuja ja ruohontuoksua ja hiekkatieitä. Se diggailee meininkiä puskemalla hikeä ja nostamalla sykkeitä ja endorfiinit lähtee liikkeelle ja sitten onkin bileet täydessä käynnissä.

Ah. Mä sitten tykkään lenkkeilystä. Ja jos ihmettelette tota kuvaa tuossa, niin se olen minä! Lenkillä! Ihan oikeesti! Okei, toi ei ole totta, mä valehtelin. Toi on joku malli ja kuvan nappasin netistä mutta tolta musta tuntuu. Ja se on tärkeintä.